sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Ajatuksia kotiin paluusta

Kotiin paluuseen on tosiaan enään kaksi viikkoa, ja vastaan kysymyksiin aiheesta joka päivä. Melkein kaikki jotka tietävät tilanteeni kysyvät siitä. Miltä kotiin lähtö tuntuu? Jäisitkö vielä Australiaan vai onko jo aika mennä kotiin? oletko tulossa takaisin Ausseihin? Ajattelin valaista mietteitäni vähän syvemmin, ja ehkä tästä on jotain apua itsellekin.

Kuviksi laitoin otoksia viime viikon retkeltä Rottnest Islandille, joka on paikallisten pakopaikka ja yksi ainoista saarista Perthin läheisyydessä.
Minulla ei ole mitään hajua miltä tuntuu. Siitä on ehkä hyvä aloittaa tämä postaus. Ristiriita on myös hyvin isossa osassa. Pelottaa, jännittää ja kuitenkin hymyilyttää. Kotona odottaa ne kaikki rakkaat, mutta tänne jää toiset. Haluan jäädä tänne, mutta mennä myös kotiin. Haluan kaiken.

Eniten houlestuttaa se, että miten kotiin paluu sujuu. Tajusin juuri muutama päivä sitten, etten edes muista millainen huoneeni on yksityiskohtaisesti. Muistan missä sänky ja kirjoituspöytä on, mutta mitä minulla on ikkunalaudalla ja miten järjestelin vaatteni ennen kuin lähdin. Tiedän, että tämä voi kuulostaa hullulle, mutta tämä on tärkeä yksityiskohta itselleni. Oma koti kun on se turvasatama ja kun se hämärtyy on hukassa. Näin miellän itse asian, mutta luulen, että on aika normaalia, että jos viettää kymmenen kuukautta pois kotoa täälläiset asiat unohtuu. Etenkin kun on ollut niin paljon uusia asioita mielessä. Olen vielä ihmisenä sellainen, joka miettii asioita joskus vähän liikaakin ja luulen, että tässä asiassa voisin vähän höllätä. On hyvä valmistautua, mutta ei stressata liikaa, koska en tiedä mitä oikeasti on luvassa.
Toinen vaikea asia on jättää kaikki rakkaat ihmiset tänne. Minulla kävi hyvä tuuri ja olen päässyt osaksi kahteen ihanaan perheeseen. Tiedän, että he tulevat säilymään elämässäni, mutta välimatka hankaloittaa asioita aina. Etenkin nykyisen perheeni kanssa synkkaamme todella hyvin yhteen ja tuntuu, että nämä kolme kuukautta eivät olleet tarpeeksi. He ovatkin yrittäneet saada minua jäämään tänne, mutta luulen että vanhemmat kotona ei olisi innostuneita, jos päättäisin jäädä tänne. Täällä olen myös tottunut täyteen taloon, sekä ihmisiä, että eläimiä. Kotona odottaa hiljaisuus, mutta eiköhän siihenkin taas totu ja jollain tasolla, ehkä kaipaankin sitä. Kaikki uudet kaveritkin jäävät tänne, mutta onneksi on nykypäivän teknologia, joka helppottaa jos ikävä iskee.
Jollain tasolla olen kuitenkin valmis palaamaan kotiin. Odotan sitä hetkeä kun saan halata vanhempia ja muita tärkeitä ihmisiä, joista olen ollut erossa riittävän kauan. Kymmenen kuukautta on pitkä aika, mutta aika sopiva, tai pari kuukautta lisää olisi hyvä, jos minulta kysytään.
Quokka
Tämän vuoden aikana olen oppinut niin paljon itsestäni ja muuttunutkin jollainlailla. Katsoimme pari päivää sitten kuvia ensimmäisiltä päiviltäni täällä ja host veljeni kommentoi kuinka vauvalta nätin. Olen tainnut aikuistua niin fyysisesti kuin henkisestikin. Buzzfeedin testin mukaan olen 61% aikuinen, joten matkaa on vielä vähän, mutta tämä vuoden aikana on iso osa tosta prosenttiosuudesta kasvatettu, jos siihen on uskomista ;)
Tähän vuoteen on mahtunut monia hienoja hetkiä ja on vaikea nimetä sitä parasta. Täytyy näihin varmaan palata sitten Suomen kamaralla, kun olen saanut ajatukset järjestykseen. Jokainen päivä on ollut omalla tavallaan erityinen. Olen tyytyväinen, että omia ajatuksia on tallentunut niin tänne blogiin, valokuviin kuin päiväkirjaankin. On jotain mihin palata sitten myöhemmin.

Vaikka vuosi oli todella hieno ja suurimmaksi osaksi positiivinen, mahtui mukaan myös paljon vaikeita hetkiä. Kaikesta selvisin ja uskon, että ne tekivät vuodestani entistäkin ikimuistoisemman. Eihän elämä koskaan mene kuin tarkoitus oli. Kaikilla tapahtumilla oli tarkoituksensa matkallani. Viikon päästä päättyy yksi merkittävä osa elämääni, mutta edessäni on jotain uutta ja jännittävää.
Voin vain kiittää vanhempiani tästä upeasta mahdollisuudesta, koska tämä vuosi oli aivan uskomaton!

<3: Airi

PS. Pahoittelen sekalaista kirjoitusta, mutta se kertoo tämän hetkisestä tilasta. Parempaan jäsentelyyn en vain yksinkertaisesti pysty ;)





torstai 14. huhtikuuta 2016

Centre of the Centre part III

Kolmanteen ja meidän viimeiseen seikkailupäivään herättiin siinä kahden aikaan aamusta, kun vesipisarat alkoivat kutitella naamaa. Olin niin väsynyt etten oikein ajatellut mitään ja laitoin vain läpän kasvojen suojaksi. Noin viidentoista minuutin kuluttua oppaamme tuli meidät herättelemään ja käski siirtymään telttoihin, jotka näyttivät äitini mielestä pahvimökeiltä, kun hän ne näki valokuvista. Kaikki juoksantelivat koomaisina ympäriinsä, ja yrittivät kerätä kaikki tavarat kasaan ja siirtyä nukkumaan uuten majoitukseen. Kun kaikki olivat vihdoin paikoillaan, oli aika painaa silmät kiinni vielä kolmeksi tunniksi ennen pitkää päivää.

Viideltä heräsimme virallisesti ja pistetimme aamupalat poskeen. Päivän päätavoite oli Ulurun base walk, joka on noin 11 km, koska se ei seuraa kiven juurta täydellisesti. Ennen kävelyn aloittamista pääsimme kuitenkin ottamaan kuvia Ulurusta auringonnousussa.
Uluru in sunrise
Kävelyn aloitimme noin 6.30 ja meillä oli aikaa kiertää koko kivi kahdessa ja puolessa tunnissa, jotta ehtisimme kävelylle aboriginaalioppaan kanssa. Kävellä piti siis reippaasti ja aikaa valokuvaukseen ei ollut niin paljoa kuin Kings Canyonilla. Valokuvausta oli myös rajattu monissa paikoissa, koska tietyt kohdat kivestä sisältävät aboriginaaleille pyhää tietoa, ja heidän uskomuksensa kieltää valokuvaamasta näitä alueita. Tietysti kunnioitimme heidän toiveitaan. Kun päästiin kiven juuren, sen todellinen koko yllätti minut täysin. Korkeutta Ulurulta löytyy noin 350 metriä, ja se on korkeampi kuin Eiffel-torni esimerkiksi.
Start of our walk
Monet ovat varmasti myös kiinnostuneet mahdollisuudesta kiivetä Ulurun päälle. Meidän ollessa paikan päällä lämpötilat ylittivät 36 astetta, joten kiipeäminen oli ehdottomasti kielletty. Muuten kiipeäminen onnistuu, mutta se ei ole toivottavaa, ja on  loukkaus alkuperäisasukkaita ja heidän uskomuksiaan kohtaan. Kiipeämisvaihtoehto on kuitenkin pidettävä auki, koska se kuuluu valtion vuokrasopimukseen. Australian hallitus pelkää, että jos kiipeäminen kielletään niin turistit lakkaavat tulemasta. En kuitenkaan usko, että näin tulisi tapahtumaan, mutta kaikilla on omamielipiteensä.
Takaisin itse kävelyyn. Kiersimme koko komeuden vahdikkaasti. Valokuvia tuli napsittua matkan varrella todella paljon, mutta tuli sitä katseltua myös omin silmin, eikä vain linssin takaa. Meidän opas ei lähtenyt mukaamme, koska hän sanoi, että se on jokaisen oma kokemus. Jokainen kokee matkan eri tavalla, eikä hän halunnut muuttaa kokemuksiamme hänen tarinoidensa perusteella. Kierroksen saimme loppuun juuri ajallaan, ennen opastettua kävelyä. Ehdimme jopa napaamaan vähän välipalaa, joka tuli tarpeeseen. Eipä ole ennen appelsiini maistunut niin hyvälle!
Alkuperäisheimon jäsen tosiaan esitteli meille tarinoita ja uskomuksia, jotka ovat sidoksissa Uluruun. Kaikki tämä tapahtui tulkin välityksellä, vaikka minulle jäi kyllä sellainen kuva, että oppaamme ainakin ymmärsi englantia. Tarinat tuntuivat ensi vähän lapsellisille ja tyhmille, mutta kun todisteet niihin näki Ulurun seinästä, ei voinut kuin ihailla aboriginaalien kykyä huomioida asioita luonnosta. Heidän tapansa opettaa elämän perusasioita on hyvin viisas, ja ajatus siitä, että ihmiset viisantuvat omaan tahtiinsa, eikä iällä ole siihen mitään sanomista. Jos ei ymmärrä tarinoiden tarkoitusta, ei ole valmis vastaanottamaan uutta tietoa. Oli siis todella avartavaa päästä kuuntelemaan henkilöä, joka on sisällä kyseisessä kultuurissa, vaikkakin minulle jäi vähän sellainen tunne, ettei hän olisi halunnut meidän kanssa olla. Se on kuitenkin oma mielipiteeni, ja ymmärrän täysin hyvin miksi hän voisi näin tuntea. 
Some wall pointing to educate young boys
A giant foot print from the creation times 
Uluru
Base walkin jälkeen oli aika lounastaa ja pitää pieni uima tauko leirissä. Ansaitun lepäilyn jälkeen uhmasimme kuumuutta ja lähdimme katsastamaan Kata Tjutan. Se on kivi muodestelma, joka sijaitsee samassa luonnonpuistossa Ulurun kanssa. Kata Tjuta muodostuu 28:sta pikku Ulurusta, mutta korkein kivipäistä on noin 200 metriä korkeampi kuin Uluru, joten kyse on paljon massiivisemmasta kokonaisuudesta. Kata Tjuta tarkoittaa monta päätä, mikä on milestäni todella osuva nimitys, koska siltä se todella näyttääkin. Tämä kivimuodostelma on vielä tänäkin päivänä iso osa aboriginaalimiesten mieheksi tulo rituaalia, joten suurin osa alueesta on turisteilta suljettu. Koska kyseessä on niin sanotusti "miesten valtakunta", heimon naiset eivät saa katsoa kivimuodostelmaa pitkän aikaa. Tätä uskomusta kunnioittaen tie Ulurulta Kata Tjutalle on rakennettu mutkikkaaksi, joten naisajaja ei altistu Kata Tjutalle pitkäksi aikaa kerrallaan. Minusta on hienoa, että luonnonpuiston suunnittelussa on otettu heimon traditiot vahvasti esiin.
Kata Tjuta
Meidän tutustumiskierros sisälsi noin kolmen kilometrin matkan, mutta siinä kuumuudessa se tuntui ihan mahdottomalta. Olimme vielä kahden korkean kiven välissä, joten pienen pienintäkään tuulen virettä ei ollut. Tulipahan hikoiltua koko elämäni edestä!
Sweaty face
Illalla syötiin kunnon aussi barbecue, joka oli kyllä todella hyvä. Ilta loppui intesiiviseen kortin peluuseen, mutta lopulta piti luovuttaa ja mennä nukkumaan.
Last view of Uluru
Seuraava päivä oli todella vaikea, koska piti sanoa jäähyväiset niin monelle ihanalle ihmiselle. Aina yhtä vaikeaa. Matka kotiin meni kuitenkin vaivattomasti, vaikka meillä olikin kaksi pysähdystä, yksi Alice Springissä ja toinen Adelaidessa. Tuli siis jopa kaksi uutta osavaltiota tältä matkalta! Täytyy sanoa, että tämä retki oli kyllä yksi elämäni parhaista taas kerran. Ihanat ihmiset ja nähtävyydet, mikä voisi mennä pieleen.
Time to go home
The skyline of Adelaide
// Our last whole day at Uluru started unexpectedly at two o'clock in the morning when it started to rain. Not the nicest way to wake up, but you can't do anything to the mother nature. It was quite a chaos when everyone was running around getting their stuff before settling to tents, that my mom described as cardboard boxes when she saw the pictures. Finally we were back in bed and had time to sleep a little bit before waking up again.

At five it was time to get up again and eat some breakfast before heading to Uluru. Our main activity for the day was to do the base walk that is 10.6 km long if I remember right. We started our journey about 6.30 after taking some pictures of Uluru and sunrise. Such a beautiful view! We had two and half hours to complete the whole walk, so we had to keep up quite brisk pace. There were many areas that we weren't allowed to photograph, because some parts of the rock are very important to the Indigenous people and it's their wish that these places are not photographed. This wasn't a problem for us because there was a lot of places where we where allowed to photograph and my camera has now a over load of those pictures.

After completing the walk on time, we had a Indigenous woman as a guide. She told us stories that are attached with Uluru and showed the evidence from the rock to these stories. It was amazing! The Indigenous people have built a beautiful culture that lives in total agreement with the nature. Our guide had a translator with her, but I think that she understood English as well.

When the walk and guided tour was over, we headed back to camp for lunch and had a little swim in the pool. In the afternoon we dared the heat and headed towards Kata Tjuta, which is a complex of 28 little Ulurus, or that is the best description that I can give. The highest rock head is almost 600 metres, which is 200 metres higher than Uluru, so it wasn't a small thing at all. We did a 3 kilometre walk between two huge rocks and there was no wind, plus the over 40 degrees heat. I think I have never sweated so much in my life, but it was worth it.

The evening was filled with barbecue and cards. In the end I had to give up, because next day was going to be long, nine hours of traveling with two stops, one in Alice Springs and the other in Adelaide.

In the morning was time to say good bye for many new friends. Always so sad, but we were so lucky to have a lovely little group. Again a wonderful trip that climbs very high on my best trips ever list. //

<3: Airi